Gibsonin suosituimpiin malleihin kuuluvaa Les Paulia on valmistettu ajan saatossa hyvinkin lukuisina eri versioina. Sama tahti tuntuu jatkuvan edelleen. Vuosina 1993-1997 tuotannossa oli Classic-mallin ohella fiinimpi Classic Premium Plus (LPPP). Näissä periaatteessa 1960-mallin specsejä vastaavissa kitaroissa oli upea loimuvaahterakansi, jonka ’loimu’ ulottui kannen reunasta reunaan.
Guitarworxin työlistalla pistäytyi tutun asiakkaan vuoden 1997 Gibson Les Paul Classic Premium Plus, jonka vaahterakannen väritys on Translucent Amber eli läpikuultava meripihka. Kitara on hyvin säilynyt ja hienosti patinoitunut. Myös otelaudan nauhat ovat edelleen hyvässä kunnossa. Soitin on muutoin alkuperäisessä kuosissa, mutta aikaisempi omistaja on vaihdattanut molemmat mikit.
Kyseessä on brittiläisen Bare Knuckle Pickupsin valmistama PG Blues -setti (neck 7.4kOhm, bridge 7.9kOhm), joka on valmistajan mukaan mahdollisimman tarkka jäljennös Peter Greenin legendaarisen ’59 Les Paulin eli ’Greenyn’ mikeistä. Greenyn soundia leimaa mikkien keskiasennon out of face -honotus, mikä johtuu muun muassa siitä, että kaulamikin Alnico II -magneetti on aikanaan käännetty toisinpäin. Toisin sanoen, keskiasennossa molemmat mikit valittuina ne ovat vastavaiheessa keskenään. Tätä soundia hyödynsi menestyksekkäästi niin Peter Green, kuin myöhemmin Gary Moore.
Guitarworxissa pistäytynyt 1997 Gibson Les Paul Classic Premium Plus sai osakseen normaalin perushuollon. Valmistunutta kitaraa piti tietysti hieman koeajaa ja todentaa Greeny-soundia. Kitaran BKP-mikit ovat hienosti artikuloivia ja kirkkaita soinniltaan. Keskiasennon honotuksen astetta ja sävyä voi hyvin säädellä mikkien volapotikoilla.
Nyt ei sittten muuta kuin muistelemaan, kuinka se alkuperäinen Black Magic Woman menikään!
Tommy Emmanuel on huikean monipuolinen australialainen kitaristi, joka on rankattu maailman 10 parhaan akustisen soittajan joukkoon. Hän on esiintynyt omien kiertueidensa ohella lukuisten tähtiartistien kanssa ympäri maailmaa. Tommy Emmanuel käyttää soittiminaan australialaisia Maton-kitaroita.
Vuonna 1946 perustettu Maton valmistaa kolmea yhteistyössä Tommy Emmanuelin kanssa suunniteltua signature-mallia. Guitarworxilla oli ilo ja kunnia huollon merkeissä tutustua yhteen näistä: Maton EGB808TEC. Tämän soololovella varustetun mallin kansi on ’AAA Select Grade’ Sitka-kuusta ja sivut sekä pohja Queenslandin vaahteraa. Myös kitaran 25.5” mensuurin kaulan materiaalina on ’Select’ Queensland Maple ja otelauta on viirullista Ebenpuuta (’Streaky Ebony’). Mikkijärjestelmänä on Maton AP5 PRO (piezo + joutsenkaulamikki).
Kaikissa Tommy Emmanuel -malleissa on mielenkiintoinen helmiäismerkintä otelaudan 12. nauhan kohdalla: ’CGP’. Tämä lyhennys muodostuu sanoista Certified Guitar Player, mikä on tunnetun amerikkalaisen kitaristin Chet Atkinsin antama titteli Tommy Emmanuelille. Vain kolme muuta kitaristia maailmassa on saanut saman kunniamaininnan: John Knowles, Jerry Reed ja Steve Warriner.
Guitarworx suoritti tarinan kitaralle perushuollon ja nauhojen kevyen tasaushionnan. Yhteenvetona voidaan todeta, että Maton EBG808TEC on kerta kaikkiaan korkealaatuinen ja upeasointinen tapaus. Vielä kun oppisi soittamaan yhtä hienosti kuin Tommy Emmanuel!
Guitarworxin Warmoth-projektien sarja on täydentynyt mielenkiintoisella ja tyylikkäällä tulokkaalla. Eräs pitkäaikaisista vakioasiakkaista päätti toteuttaa kauan muhineen unelmansa räätälöidystä customkitarasta. Niinpä katse kääntyi Guitarworxin avustuksella Warmothin ’rakennuspalikoiden’ tarjontaan.
Tilauslistalle päätyivät loimuvaahteralla (Quilted Maple top, Copperhead Dye) kruunattu Soloist-mallinen lämpökäsitelty suosaarnibody (Roasted Swamp Ash body), kaulaliitoksen viistouksella (Contoured Heel) ja lämpökäsitelty 24.75” Warhead-vaahterakaula (Roasted Maple neck). Kaulan 12-16” otelauta nauhoitettiin 6150 rosterinauhoilla (Stainless Steel frets). Kitaran vibrajärjestelmäksi valikoitui Van Halen -tyylisesti Floyd Rose (Lockmeister 6), EVH D-Tunalla varustettuna.
Avataanpa kitaran bodyn ja elektroniikan yksityiskohtia hieman enemmän. Kuten kuvasta näkyy, mikrofoneja on tasan 1 kpl eli tallapositiossa sijaitseva, suoraan puuhun ruuvattu Pariah Pasadena White -humbucker. Sähkökattaus koostuu 3-way super switchistä sekä kolmesta potentiometristä. Potikat ovat ylhäältä alas: master volume (treble bleed), no-load master tone ja no-load spin-a-split. Näistä viimeksi mainittu puolittaa humbuckerin portaattomasti.
Mikkiswitchin kolme asentoa jakautuvat seuraavasti: pos 1 on ’Full’ eli signaali menee suoraan jakille, 500K vastuksen kautta; pos 2 on ’Fixed’ eli signaali menee pehmennettynä erillisten, konehuoneessa sijaitsevien Thumbwheel-potikoiden kautta suoraan jakille; pos 3 on ’All’ eli käytössä ovat kaikki kolme pääpotikkaa. Erikoinen ratkaisu? Toki toki, mutta tällä saadaan säädettyä soundit juuri halutun mukaisiksi, ja helppokäyttöisiksi.
Entäpä kitaran lapaan täällä Suomessa laserkaiverrettu nimi ’Coffee’? Asiakkaan mukaan nimi syntyi siitä, että kitarassa on paljon paahdettuja osia (roasted neck, roasted body). Myös bodyn väritys (Copperhead Dye) täydentää tätä näkökulmaa. Kuparia niin kuin vanhassa kahvipannussa.
Guitarworx päätti lisätä Warmoth-kitaroiden valikoimaansa uudella soittimella. Projekti lähti liikkeelle itse asiassa siitä, että hyllyyn oli jäänyt hieno mikkisetti, jolle piti löytää sovelias asennusalusta. Kyseessä on Lindy Fralin P90 Humbucker eli täysikokoisen humbuckerin kuoriin rakennettu P90. Fralinin versio aiheesta käyttää Alnico IV -magneetteja ja ’Sectioning’-tekniikalla käsinkäämittyä 43 SPN-lankaa. Aikaisempien Fralin-kokemusten perusteella odotusarvot soundin suhteen olivat luonnollisesti korkealla.
No entäpä sitten. Minkälaiseen alustaan tämä mikkisetti olisi hyvä ruuvata? Projektissa päädyttiin intuitiivisesti kolmen soitinpuun ja kahden kitaramallin yhdistelmään. Eli ratkaisu on Stratocasterin kaulalla varustettu Telecaster, mutta ei tietenkään aivan normitapaus.
Warmothin veistämä Vintage Modern -kaula Standard Thin -profiililla on yhden palan lämpökäsiteltyä vaahteraa (One-piece Roasted Maple neck). Otelaudan radius on lukemaltaan 10-16” ja nauhoina Medium Jumbo 6150. Yläsatulaksi asennettiin Guitarworxin toimesta Graphtech Black Tusq ja virityskoneistoksi vintagetyyppinen Gotoh 6L. Tällainen lämpökäsitelty kaula on hyvinkin käyttäjäystävällinen, sillä se ei tarvitse pintakäsittelyä.
Telecasterin body on toteutettu Warmoth Chambered -tekniikalla, joka lisää soinnin ilmavuutta, syvyyttä ja pituutta. Sekä samalla keventää kitaran painoa tuntuvasti (weight only 2.7 kg). Rungon ydinpuu on siis kammioitua mahonkia (Mahogany), jonka kantena toimii juuri sopiva siivu upeakuvioista suosaarnia (Swamp Ash top).
Tähän ratkaisuun on mahdollista tilata Thinline-tyyppinen F-aukko, joten sehän piti saada. Samoin kuin Rear rout -jyrsintä potikoiden ja mikkiswitchin osalta, stratotyylisellä sijoittelulla. Tämä jyrsintä keventää myös kitaran painoa, sillä näin muodostuva ’Control Cavity’ on huomattavan iso pala pois bodyn massasta. Ja kun nyt asialla oltiin, lisättiin tilaukseen vielä kitaran mukavuutta lisäävä Tummy Cut -viiste, stratotyyliin. Puuvalmis body sai Guitarworxin toimesta läpinäkyvän öljyvahakäsittelyn, joka tuo puun syyt hyvin esiin, eikä mitenkään estä bodyn resonointia.
Lindy Fralin -setin kaulamikki kiinnitettiin normaaliin HB-kehykseen ja tallamikki puolestaan Gotohin messingistä valmistamaan, täysikokoiselle humbuckerille suunniteltuun Tele-tallaan. Sähkökattaus on periaatteessa tavanomainen Telecaster eli 3-way mikkiswitch sekä master volume ja master tone. Silti kuitenkin kolmella poikkeavuudella: potikat ovat arvoiltaan 500K (lue: P90), tonepotikka on tyyppiä No-Load ja volapotikkaan on lisätty tuttuun tapaan Treble Bleed.
Ja sitten testaamaan. Kitara tuntuu todella kevyeltä ja helppokäyttöiseltä. Ilman vahvistusta sointi on yllättävän voimakas, pehmeän rapea, ja sustain todella pitkä. Plektran pikkaukseen saa helposti mukavan napsun. Jotenka, alkuperäinen ajatus soittimen materiaaleista osui aikas hyvin maaliin. Kammioitu mahonki tuo sointiin lämmön ja pituuden, vaahterakaula ja bodyn suosaarnikansi tuovat ryhdin. Näitä komppaa vielä tukeva messinkinen talla, unohtamatta Tusq-yläsatulaa.
Vahvistimeen kytkettynä tyytyväisyys kasvaa edelleen. Mikit ovat P90-tyyliin sointimaailmaltaan rouhean täyteläiset ja inspiroivat. Lindy Fralinin tavaramerkkiin kuuluva erottelevuus ja kolmiulotteisuus ovat vahvasti läsnä. Kaikki mikkiswitchin asennot toimivat lievästi ilmaistuna hyvin, erityisesti myös keskiasento eli molemmat mikit päällä. Kitarasta tulee hakematta mieleen dopingia tuhdisti nauttinut Stratocaster, lisättynä Telen heleällä keskiasennolla. Kyllä maistuu ja kelpaa.
Ota yhteyttä, rakennetaan sinulle mieleisesi Custom Warmoth!
Legendaarinen Gibson ES-335 ensiesiteltiin vuonna 1958, osana Gibsonin ES-sarjaa (Electric Spanish). Kitaramalli on maailman ensimmäinen kaupallisesti valmistettu puoliakustinen sähkökitara – ja muuten edelleenkin tuotannossa. Teemasta on lukuisia variaatioita, jotka kuten muutkin Gibsonin sähkökitarat, kaikki valmistetaan nykyään Nashvillessä.
Guitarworxin työlistalla oli hiljattain hieman historian siipien havinaa, sillä perushuollossa pistäytyi jokseenkin harvinainen 70-luvun mustanvärinen ES-335 TD (Thinline Double Pickup). Kitaran musta väri oli tähän aikaan ns ’Custom Color’, sillä yleisimmät värivaihtoehdot olivat Cherry, Sunburst tai Walnut. Sarjanumeron ja potikoiden valmistuskoodin perusteella kyseinen kitara sijoittuu aikaikkunaan 1973-74.
Kitaran mikrofonit ovat Bill Lawrencen Gibsonille suunnittelemat ’Tarback’ -humbuckerit, joista käytettiin myös nimitystä ’Super Humbuckers’. Nämä ovat yleisemmin tunnettuja PAF-mikkejä kirkkaampia versioita, joissa käytettiin keraamisia Indox 7 -magneetteja ja epoksikäsittelyä kierronehkäisyyn. Toinen tämän aikakauden (1972-75) erikoisuus ES-335 malleissa on kitaran kopan sisällä oleva keskipalkki (centerblock). Se nimittäin ei ulotu päädystä päätyyn, vaan matkaa kopan takapäädystä ainoastaan tallan alle saakka.
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen tapaus. Kitaran nykyisen omistajan tietojen mukaan tämä ES-335 on hankittu käytettynä 70-luvun lopussa Amerikan Yhdysvalloista. Sen jälkeen kitara on ollut koko ajan samalla omistajalla Suomessa, ennen siirtymistään nykyiselle omistajalle. Ja ikäänsä nähden soitin on edelleen hyvässä kunnossa, kaikki osat ovat tiettävästi alkuperäisiä. Asiallisella hoivalla edessä on vielä lukuisia soittovuosia.
Fender American Ultra on yhtiön omien sanojen mukaan heidän kehittynein mallistonsa, johon kuuluu sekä kitaroita että bassoja. Näkemykseen on helppo yhtyä. Mikäli hakusessa ei ole puristinen vintagemeininki, on American Ultra erinomainen valinta vaativalle, laatua arvostavalle soittajalle.
Guitarworxin huollossa vieraili taannoin Fender American Ultra Jazz Bass, vuosimallia 2020. Ja eipä kahta sanaa, hieno ja monipuolinen soitin. Fenderin perinteiden mukaan basson runko on valmistettu lepästä (alder body) ja ’Modern D’ -profiilin kaula vaahterasta (maple neck). Otelaudan materiaali on ruusupuuta (rosewood fretboard), bassolle erikoisemmalla 10-14” compound radiuksella. Modernimpi linja ilmenee myös basson rungon muotoilussa kaulataskun alueella (tapered neck heel ), mikä mahdollistaa vaivattoman pääsyn otelaudan ylimmille nauhoille.
Fender American Ultra Jazz Bass säväyttää myös elektroniikallaan. Ensinnäkin, soitin on täysin hurinaton Ultra Noiseless Vintage Jazz Bass -mikrofoniensa ansiosta. Toiseksi, soittaja voi valita kytkimellä ajaako bassoaan ’passiivisena’ vai ’aktiivisena’. Konepellin alta nimittäin löytyy myös aktiivielektroniikka, joka tarjoaa 3-alueisen EQ-säädön sekä tietenkin enemmän napakkaa potkua. Passiivimodessa tonesäätö hoituu perinteisesti yhdellä potikan ruuvauksella.
Guitarworxin työlistalle kertyi perushuolto sekä kielten asennus. Huollon jälkeisten testisoittojen perusteella täytyy todeta, että äänen laatu sekä basson yleinen laatu ja soitettavuus ovat enemmän kuin ’kohillaan’. Mielenkiintoinen tapaus tämä American Ultra Jazz Bass. Tuntuu kuin ajelisi modernilla Ferrarilla, joka silti klaaraa normijazzarin tontin mennen tullen. Kenties jollakin on asiasta erilainen mielipide, mutta hyvä näin.
Grammy Award -palkittu John Mayer on varmasti eräs tunnetuimpia ’nuoremman polven’ bluesvaikutteisia laulavia kitaristeja. Soitossa kuuluvat monet esikuvat, mutta Mayerin tyyli ja tatsi ovat silti tyylikkäästi aivan omaansa, ja helposti tunnistettavissa.
Vuosien varrella John Mayer oli miettinyt mahdollisuutta kehittää pääsoitintaan Stratocasteria, omien mieltymystensä mukaisesti. Urbaanilegendan mukaan Fender ei oikein ollut kiinnostunut Mayerin ajatuksista, joten John kääntyi Paul Reed Smithin puoleen. Ja alkoi tapahtua. Kahden vuoden kehitystyön tuloksena syntyi PRS Silver Sky -malli, jossa on pyritty ottamaan huomioon sekä Mayerin että Smithin näkemykset parhaista vuosien 1963 ja 1964 Fender Stratocasterien ominaisuuksista.
PRS Silver Sky on upea synteesi vanhaa ja uutta. Perinteisen Straton arkkitehtuuri on säilytetty, lisättynä useilla PRS:n käytännöllisillä yksityiskohdilla. Esimerkkinä nyt nippelitietona vaikkapa vibratallan tallapalojen korkeussäätöruuvien urat tallalevyssä, joidenka ansiosta tallapalat säilyvät taatusti tonteillaan. Lista ei lopu tähän. Hieman tuhdimman kaulaprofiilin radiuksen suhteen John Mayerin toiveena tämän US-Made -mallin kohdalla on ollut perinteinen 7.25”. Toimii. Samoin kuin kitaran 635 JM -mikitys, joka toistaa hyvin Mayerin ’midscooped’ soundin. Mikeissä on hieno napakka ja savuinen purevuus.
Guitarworxin siunattuna tehtävänä oli suorittaa tälle soittimelle perushuolto, kielten vaihto sekä uuden Tortoise-pleksin asennus. Makuasioita sinänsä, mutta kyllä uusi pleksi istuu paremmin kuin alkuperäinen valkoinen kitaran Orion Green -väritykseen. Go figure.
Lloyd Loarin suunnitteleman Gibson L-5 -kitaran syntyjuuret juontavat peräti vuoteen 1922. Tällöin käynnistyi tämän Gibsonin ensimmäisen F-aukoilla varustetun, sellon tavoin rakennetun kitaran tuotanto. L-5 oli tuttu näky esimerkiksi 1940-luvun Big Band -orkestereissa ympäri maailmaa. Soittimesta on olemassa lukuisia versioita ja johdannaisia, hieman eri kokoisilla ja näköisillä kopan rakenteilla. Vuoteen 1951 saakka kaikki versiot olivat täysin akustisia soittimia.
L-5 CES (Cutaway Electric Spanish) sai nykyisen olomuotonsa vuonna 1958, josta lähtien Gibson varusti kitaran kahdella humbucker-mikillä ja ABR-1 -tallalla. Soololovi (cutaway) on mallia ’Venetian’ eli pyöristetty. Tarinamme Natural-pintakäsitelty kitara on Gibson Custom Shopin valmistama. Sarjanumeron mukaan syntymähetkeksi osuu 5.12.2002 (kyseisen päivän tuotannossa seitsemäs kitara).
Gibson L-5 CES on luokassaan todellinen klassikko. Katsotaanpa mitä kaikkea se on syönyt. Kitaran 17” leveän kopan kansi on kuusta (spruce top), sivut ja pohja vaahteraa (maple rims and back). Kaulan mensuuri on pidempi 25,5” (scale). Valmistuksessa on käytetty vaahteraa ja pähkinäpuuta (maple and walnut neck). Ebenpuiseen otelautaan (ebony fingerboard) on istutettu 20 nauhaa (frets). Sähköpuolelta löytyy tuttu Gibsonin neljän potikan kattaus (four pots) ja 3-way switch. Mikit ovat myös taattua Gibsonia: ’57 Classic humbuckers.
Vuosikymmenten saatossa Gibson L-5 CES on nähty lukuisten tunnettujen soittajien käsissä. Esimerkkeinä mainittakoon Wes Montgomery, Scotty Moore, Tuck Andres, Pat Martino, Lee Ritenauer, Eric Clapton, Paul Simon, Keith Richards ja Ron Wood. Eikä ihme, sen verran upea, syvä ja pehmeä on kitaran sointi. Kaiken kukkuraksi L-5 CES on hyvinkin mukava peli soittaa.
Guitarworxilla oli ilo ja kunnia huoltaa tarinamme Gibson L-5 CES. Perushuollon säätöjen ja tsekkien lisäksi tähän Italiasta tilattuun kitaraan asennettiin asiakkaan toiveesta 13-56 kielisetti. Flat Wound? No tietenkin.
Ja sarjamme ’Warmoth meets MJT’ senkun jatkuu. Tällä kertaa kyseessä on Guitarworxin näiden amerikkalaisten laatuvalmistajien puuosista samalle asiakkaalleen rakentama jo vuorossa toinen Stratocaster. Keitokseen on tietenkin lisätty myös reseptiin sopivia muita lisämausteita.
Lähdetäänpä sitten perkaamaan saalista. Kaulaksi on asiakkaan toimesta valikoitunut Warmothin tilaustyönä valmistama ’Right-Handed Reversed’ eli hieman Hendrix-tyylinen malli. Materiaali on AAA Birdseye Maple eli korkealuokkainen linnunsilmävaahtera. Otelaudan radius on straight 10”, kuten nyt vaikkapa PRS-kitaroissa. Kaulan profiili on kättä hyvin tukeva, hieman tuhdimpi ’59 Roundback ja nauhamateriaalina toimii kullanvärinen GD6150. Yläsatulana monien arvostama Tusq.
Kitaran relikoitu body on, aikaisempien hyvien kokemusten perusteella, jälleen arvostettu MJT. Tämä ameriikanpaja on erikoistunut sähkökitaran puuosien pintakäsittelyyn ja modaukseen. Listalla on hyvinkin mietoja ’vanhennuksia’ sekä hyvinkin rankkoja sellaisia. Jotenka, jos haluaa rakentaa itselleen mieleisensä soittimen, joka on uusi, mutta näyttää ja tuntuu siltä kuin olisi menty ’tuhannen kapakan kautta’, tämä on yksi mahdollisuus.
Tarinamme body on kevyttä leppää (Alder Body), jonka pintakäsittelynä on ’Candy Apple Red Over 3-Color Sunburst’. Koska punaisen värin maalausprosessiin liittyy yhtenä värikerroksena kultaväri, tulee se relikoinnin yhteydessä sopivasti esille. Guitarworxin asiakkaan mukaan tämä johti ajatuksen laukalle siitä, että mitäpä jos kaikki kitaran hardware olisi myös kullanväristä. Ja näin myös kävi, anodisoidusta alumiinista valmistettua pleksisuojaa myöten.
Kitaran kullanväriseksi vibratallaksi valikoitui, Guitarworxin suosituksella, brittiläinen Wudtone Holy Grail. Pitää vireen erinomaisella tavalla, ja kammen kurissa. Sähköosastolle valikoitui mikeiksi Seymour Duncanin Antiquity-sarjan ’Texas Hot’ -setti, jossa tallamikki on hieman pontevampi (hyvä valinta stratomaastossa). Mikit kytkettiin ’Jimmy Vaughan -tyyliin’ siten, että keskimikillä ei ole tonesäätöä. Näin se tulee napakammin esille.
Potikoiksi valikoitiin, myöskin Guitarworxin suosituksella, Kitarapajan maahantuomat Emerson (CTS) A250K-potikat. Molemmat tonepotikat ovat mallia ’No-Load’ eli täysin auki ollessaan (10) ne eivät syö signaalia, jolloin soundi on mahdollisimman kirkas. Ja unohtuiko mainita, että volapotikkaan kytkettin Treble Bleed (säilyttää soinnin yläpään potikkaa ruuvatessa).
No niinpä. Ennen koeponnistusta kitaraan asennettiin ’henkkamallisiin tarkoitettu’ 10-38 kielisetti. Ja eikun menoksi. Sehän toimii aivan erinomaisesti, oksat pois. Kitara on miellyttävän kevyt ja sointi inspiroivan ’kipakka’, asiakkaan kommentteja lainaten. Ja vibratalla toimii loistavasti. Mitäpä sitä muuta halajaisi…
Kuten tunnettua, Japanissa on hyvinkin pitkät perinteet soitinten valmistuksessa. Kun länsimainen populaarimusiikki yleistyi 50-60 -luvuilta lähtien, alkoi myös Japanista pukata muuallekin kuin kotimarkkinoille tarkoitettuja instrumentteja, kuten sähkökitaroita. Ensiksi osittain aivan omia luomuksia, ja sittemmin myös hyvinkin tarkkoja ja laadukkaita amerikkalaisten valmistajien kopioita. Ja tietenkin edullisempaan hintaan.
Tästä suivaantuneina laittoivat amerikkalaiset ensin
lakimiehensä asialle, mutta päätyivät sitten taistelemaan vihollisen omalla
maaperällä, perustamalla sinne omat tuotantolaitoksensa. Näin suuret merkit
pystyivät markkinoimaan tuotteitaan kilpailukykyiseen hintaan ja säilyttämään samalla
maineensa. Esimerkiksi Fender Japan syntyi vuonna 1982.
Gibson ryhtyi itse asiassa valmistamaan kitaroita Japanissa
jo vuonna 1969, kun tytäryhtiö Epiphonen
tuotanto siirrettiin Yhdysvalloista Japanin Matsumokuun. Vuonna 1988 käynnistyi
lähinnä Japanin markkinoita varten suunniteltu ’Orville by Gibson’ -malliston
tuotanto. Nimi on luonnollisesti johdettu merkin perustajasta: Orville Gibson. Ensimmäisten
kitaramallien joukossa olivat ES-335, SG ja Les Paul Custom.
Guitarworxilla on ollut ilo ja kunnia huoltaa hyvin säilynyt
vuoden 1990-mallinen Orville by Gibson ES-335. Niin, itse asiassa sama kitara kahteen
kertaan, kahdelle eri asiakkaalle. Ensimmäisen asiakkaan toimenpide oli ainoastaan
mikkien vaihto, enemmän korvaa miellyttäviin sellaisiin. Sittemmin tarinamme
kitara vaihtoi omistajaa. Toisen asiakkaan toimenpidelistalle kertyi hieman
enemmän puuhasteltavaa. Sehän sopii, tietenkin.
Nykyisessä, vuoden 2021 inkarnaatiossaan tämä Japanissa, amerikkalaisen reseptin mukaan valmistettu tarinamme Orville by Gibson ES-335 1990, on nyt saanut sisuksiinsa Englannissa valmistetut mikit, täällä Suomen Espoossa. Olipa selostus, mutta näin se kansainvälisesti globaaleilla markkinoilla voi nykymenolla mennä…
Avataanpa hieman tätä. Kitaraan asennettiin siis brittiläisen Bare Knuckle Pickupsin ’PG Blues’ -mikkisetti. Asiaan tarkemmin vihkiytymättömille tämä tarkoittaa: legendaarisen Peter Greenin (Fleetwood Mac) kenties vieläkin legendaarisemman Gibson Les Paul ’59 -mallin soundia hienosti jäljittelevä mikkisetti. Kupletin juoneen sisältyy oleellisesti mikkien keskiasennon honottava ’out of phase’ -soundi, josta herra Green tuli erityisen tunnetuksi.
Mikkien asennuksen lisäksi Guitarworxin
toimenpidelistalle kirjautuivat nauhojen
hionta ja perushuolto, säätöineen ja tsekkeineen. Kun kaikki oli valmista,
koitti luonnollisesti koeponnistus. Ja täytyy sanoa, että näiden vahaamattomien,
avarasoundisten ja kirkkaiden, mietojen Alnico II -mikkien (neck 7.4K ja bridge
7.9K) soundi on ainakin bluespainotteisen
havainnoitsijan korvaan hyvinkin miellyttävä. Se legendaarinen, jo tehtaalta
järjestetty mikkien keskiasennon honotus toimii hienosti, varsinkin kitaran volapotikoita
sopivasti säätäen.
